sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Persikkainen leijonankita 'Twinny Peach'


Pidän leijonankidoista kovasti, niin kuin blogini nimestä voi päätellä. Vuosien varrella olen kokeillut erilaisten leijonankitojen kasvatusta, vaikka taidankin loppujen lopuksi pitää siitä perinteisestä "isoäidin mallista" kaikkein eniten.

Taustalla maariankello. 

Viime keväänä kokeilin 'Twinny Peach' -lajikkeen kasvatusta. Persikkainen väri tuntui kiinnostavalta. Taisi persikka olla silloin jonkinlainen trendivärikin. Tosin en trendien perässä tunnusta juoksevani. Vahinko se oli! =D



Kuvastoissa 'Twinny Peach' vaikutti kovin kauniilta. Vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Ajan saatossa sitä on tullut vähän skeptiseksi. Aina ei kaikki kasvit luonnossa olekaan ihan niin huikeita kuin siemenluettelon sivuilla. Photoshoppausta välillä epäilen. Jos ihmisiä muokataan valokuvissa todellisuutta paremman näköisiksi, niin miksei sitten muka kasveja.

Mikä ihanuus! 

Tämänvuotiset leijonankidat onnistuivat paremmin kuin uskalsin toivoa. Se oli mukavaa,
sillä edellisenä vuonna leijonankitojen kasvatus menikin vähän mönkään.

Twinny Peach -lajikkeen kukinta alkoi kesäkuun lopulla. Ensin kukat olivat vähän oranssiin taittuvia sävyltään, persikkaista väriä alkoi tulla niihin vanhemmiten.

Leijonankidat jaksoivat kukoistaa etupihan kukkapenkissä, jossa mikään muu ei oikein kukoistanutkaan. Maaperästä taisi olla puhti pois. Ensi keväänä täytyy muistaa lannoittaa kunnolla. Yhdellä tuttavallani oli tänä vuonna aivan mahtavat kesäkukkaistutukset. Hän kertoi hoitaneensa lannoituksen kananlannalla. Siihen taidan minäkin ensi vuonna turvautua. Vanha hyvä konsti on parempi kuin pussillinen uusia.


Liian harvoin näkee leijonankitoja ihmisten pihamailla. Mistähän se johtuu. Yksivuotisten kasvatusta pidetään kenties paljon työläämpänä kuin mitä se todellisuudessa onkaan.

Vaikka vielä ei tunnu pätkääkään siltä, niin varmaa on, että jälleen ensi keväänä valon lisääntyessä sormeni alkavat syyhytä kylvöhommiin. Helmikuun alussa, viimeistään.



Leijonankidoissa on se mukava puoli, että ne uusivat kukintaansa pitkin kesää, kunhan muistaa leikata kuihtuneet kukkavarret ajoissa pois. Kukinta voi hyvällä tuurilla kestää oikein pitkään,
sillä leijonankita kestää jopa pikkupakkasta. Suosittelen!  


perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuusi kuvaa kesästä

Rikkaruohoelämää-blogin Between nakkasi minua Kuusi kuvaa kesästä -haasteella. 

Haaste on Mökkipuutarhassa-blogin Pirjon aikanaan aloittama perinne. Selailin kuvia viime kesältä ja summamutikassa valitsin nämä kuvat:


Kun toukokuun lopulla siirtyi raja-aidastamme pari metriä sivummalle, kohtasi mahtavan voikukkapellon. Sinällään ihan kaunis näky, mutta ei se sitten ihme oo, jos sitä voikukkaa tuppaa eksymään myös aidan toiselle puolelle... 


Kesäkuussa oli käytävä ihailemassa mahtavia, oranssinpunaisia unikkopalleroita setäni pihamaalla. Hän oli joskus istuttanut niitä "valeeseen" pellonlaidalle, ja kappas, sielläpä unikot tuntuvat viihtyvän vallan mainiosti. Unikot ovat alunperin isoäiditini pihalta. Etsi kuvasta piilolinssilude.


Suomen kesäyöt ovat jotain mahtavaa. Tämä kuva on otettu puolenyön aikaan. 
On se niin nättiä, ettei oikein talvella meinaa enää muistaakaan.


Kesällä saimme huomata, että yhteen linnunpöntöistämme olikin muuttanut, perinteistä poiketen,
vähän odottamattomampia asukkaita, kimalaisia! Eipä siinä mitään. Piti vaan muistaa olla pienen pihakuusen ympärillä sohlaamatta mitään ylimääräisiä. Siippani ehti saada pari pistosta silmäkulmaan, kun leikkasi nurmikkoa. Silloin emme vielä tienneet pöntön todellisista asukeista. 


Perennapenkkini saavat vuosi vuodelta rosoisemman ja villimmän luonteen, toisaalta pidän siitä.
 Ja let's face it: olen aivan liian laiska pitämään yllä mitään muodollisempia ja järjestelmällisempiä kukkapenkkejä. 


Viime kesä oli, pitkästä aikaa, vallan mainio perhoskesä! Uskoni perhoskasvien kasvatukseen palautui kummasti. Pihamme ylivoimaiset ykköskasvit perhoskasveina ovat purppurapunalatva ja dorianvillakko. Jos oikein rehellisiä ollaan, niin en pahemmin piittaa kummankaan ulkonäöstä, mutta perhosten takia ne saavat pihassamme pysyä.

Jaahas. En tiedä missä kaikkialla tämä haaste on jo pyörinyt, mutta laitetaan se eteenpäin
vaikkapa seuraaviin blogeihin:

maanantai 14. marraskuuta 2016

Tefheinä 'Ruby Silk'

Tefheinä heinäkuun lopussa.

Olen uteliaisuuttani kokeillut erilaisten yksivuotisten koristeheinien kasvatusta. Viime keväänä kokeilin tefheinän lajiketta nimeltä 'Ruby Silk'. 

En ollut kovin tunnollinen tefheinävauvojen paapoja. Idättyään ne(kin) viruivat kylvöastiassaan iät
ja ajat, kunnes päätin oikaista koulintahommien kanssa ja istutin tefheinät pikkuruisissa paakuissa suoraan kukkapenkkiin. En oikein tiedä, mistä se ajatus tuli. Alunperin kuvittelin istuttavani tefheinät ruukkuun. Olisikohan siinä ollut taas jonkinlainen puutarhurin kevätpaniikki päällänsä... 

Syyskuun alussa.
Tefheinät juroivat kukkapenkissä pitkään ja alkoivat huolestuttavan aikaisin kehittää punaista väriä. Kuvittelin kasvun tyssänneen kokonaan. En keksinyt muuta konstia kuin kastelun typpilannoitteella ja vähitellen alkoikin näkyä uutta ja tuoretta kasvua.


Useimmat yksivuotiset heinät tuntuvat paranevan vanhetessaan. Ulkonäkö komistuu sitä mukaa,
mitä lähemmäksi syksyä päästään.


Kylvöpussissa tefheinän korkeudeksi ilmoitetetaan 60 cm. Luulen, että omani jäivät vähän matalammiksi. Ne kasvoivat aika huonossa ravinneköyhässä maassa. Ehkä paremmassa maastossa olisi tullut korkeuttakin enemmän. 


Luulen jatkossa turvautuvani entistä enemmän yksivuotisiin heiniin. Varsinkin, kun suurin osa monivuotisista heinistä on jäänyt minulla kuitenkin käytännössä yksivuotiseksi, kuten elefanttiheinät, joista muuten pitäisinkin aivan yli kaiken. 

16.9. kesäpäivänhatut tefheinän syleilyssä, kun tuuli tuiversi.
Vielä näin marraskuussakin pakkasen puraisemat tefheinät näyttivät ihanilta. Surettaa, jos/kun loskakelit alkavat huomenna. Lumen myötä yleensä niin synkkää ja pimeää marraskuuta on ollut paljon helpompi kestää

Heinät ja Rudbeckiat sopivat mielestäni
hyvin yhteen.